Paluumuuton kerrokset on jäsenemme kirjoittama 12-osainen blogisarja, joka avaa kotiinpaluun näkyviä ja näkymättömiä tunteita, oivalluksia ja sisäisiä muutoksia kirjoittajan omakohtaisesti kokemana. Kirjoitukset tarjoavat samaistuttavaa vertaistukea, lohtua, rohkaisua ja ajatuksia herättäviä näkökulmia kaikille, jotka ovat muuttaneet, palanneet – tai vasta pohtivat muutosta mielessään. Ne tarjoavat tilan löytää omat kerroksensa elämän muutoksissa. Tervetuloa kulkemaan rinnalla, oivaltamaan hiljaa ja löytämään omat kerrokset eri vaiheissa – lempeästi ja rehellisesti.
Voit lukea blogisarjan aikaisemmat osat täältä.
Tässä blogissa pysähdyn pohtimaan, mitä voin valita silloin, kun en voi valita kaikkea elämässäni. Kysyn itseltäni: entä jos minun ei tarvitsekaan vielä tietää, missä olen perillä – vaan voin rakentaa merkityksellistä elämää juuri tähän hetkeen ja jättää seuraavan suunnan avoimeksi?
Kun valinta ei tarkoita jäämistä
Kun palasin Suomeen, en valinnut paluuni ajankohtaa enkä suuntaa, johon elämäni kääntyi. Perhetilanteeni teki päätöksestä välttämättömän. Elämä päätti puolestani tavalla, josta kirjoitin sarjan ensimmäisessä osassa.
Nyt paluustani on kulunut jo aikaa. Olen rakentanut synnyinmaassani arjen, joka toimii ja jossa on paljon hyvää ja merkityksellistä. Silti olisi epärehellistä sanoa, että olisin löytänyt täältä paikkani tai tuntisin kuuluvani tänne. En tunne niin.
Kun työskentelin maailmalla ja muutin usein, opin paljon muutoksesta. Osaan rakentaa kodin ja arjen uuteen ympäristöön, verkostoitua ja löytää iloa ja inspiraatiota uudesta ympäristöstä ja ihmisistä. Paluun jälkeen kokemani ulkopuolisuuden tunne ei ole kuitenkaan kokonaan hävinnyt. Ehkä sen ei tarvitsekaan hävitä, jotta voin mennä eteenpäin.
Paluumuutosta puhutaan matkana, jonka päätepiste on kotiutuminen – tunne siitä, että on jälleen siellä, minne kuuluu. Mutta entä jos niin ei käy? Entä jos voi hyväksyä olevansa jossakin ilman, että valitsee sen loppuelämänsä paikaksi?
Mitä valitsen, jos en vielä valitse paikkaa?
En tiedä, kuinka pitkään Suomi on tällä erää asuinmaani. Tulin tänne perhesyistä, ja samat syyt vaikuttavat siihen, että olen täällä. Olisi helppoa ajatella, että varsinainen elämä jatkuu sitten, kun tiedän enemmän tai voin jälleen vapaammin päättää, missä haluan asua. Mutta ihminen ei voi elää ”sitten kun” -elämää. Tämäkin aika on minun elämääni – juuri nyt. En voi valita kaikkia olosuhteitani, mutta voin valita, etten elä tätä aikaa pelkkänä välitilana. Voin elää nyt niin täydesti kuin rahkeeni riittävät ja olosuhteet antavat myöten.
Tärkein kysymys ei olekaan, missä rakennan elämäni, vaan mistä haluan sen koostuvan juuri tässä ja nyt. Luonto on merkinnyt minulle aina paljon. Juureni ovat maaseudun rauhassa, pellon vahvassa mullassa ja kuusimetsässä. Siellä kasvoin ja juurruin Äiti Maan kantavaan voimaan. Metsät, meri, järvet, kävelyt ja pyöräretket antavat täälläkin tilaa hengittää; mieli rauhoittuu ja ajatukset löytävät rytminsä. Ehkä en ole löytänyt paikkaani suomalaisessa yhteisössä ja yhteiskunnassa, mutta luonnossa minun ei tarvitse sitä etsiä.
Kirjoittamisesta on tullut paikka pysähtyä eletyn elämän äärelle. Merkityksellisyyttä löydän tällä hetkellä myös ystävistä, tuttavista, läheisistä, kulttuurista, hengellisyydestä, valmentamisesta ja mentoroinnista. Ystäväni eri puolilla maailmaa muistuttavat, ettei yhteisön tarvitse olla yhdessä kaupungissa tai maassa ollakseen todellinen. Kaikesta tästä on muodostunut elämä täällä, missä nyt olen. Ei ehkä sellainen elämä, jonka olisin itse tähän vaiheeseen suunnitellut – mutta minun elämäni kuitenkin.
Uuden ei tarvitse korvata vanhaa
Ehkä aiemmin oletin, että uusi elämänvaihe vastaisi dynaamisuudessaan sitä, mikä jäi taakse. Vuosikymmenten kansainvälisen työuran, liikkeen ja vastuun jälkeen hiljaisempi elämä voi tuntua pienemmältä – siltä se on minusta tuntunut.
Totean itselleni, että minun ei tarvitse rakentaa uutta versiota vanhasta elämästäni, täyttää kalenteriani tai etsiä uutta suurta tehtävää todistaakseni kokemukseni merkitystä. Uuden elämän ei tarvitse näyttää suurelta ollakseen sisältä täyttä.
Ehkä tämän vaiheen vapaus on siinä, että saan kysyä: Miten haluan käyttää aikani? Keiden kanssa haluan jakaa sen? Mikä tuo minulle ja läheisilleni iloa ja rauhaa? Missä kokemuksestani on aidosti hyötyä? Mistä voin jo päästää irti menettämättä mitään olennaista itsestäni?
Olen elänyt pitkään maailmassa, jossa tilanteita piti analysoida nopeasti, päätöksiä tehdä ja toimia, vaikka tulevaisuudesta ei ollut varmuutta. Siihen epävarmuuteen olin tottunut. Nyt avoimuus on toisenlaista: en itse valinnut tätä elämäntilannetta, enkä vielä tiedä, kuinka pitkään se jatkuu. Voin antaa tämän vaiheen olla totta juuri tällaisena. Se ei ole luovuttamista vaan sitä, etten odota elämältä valmista vastausta, vaan annan itselleni luvan elää tässä hetkessä.
Näitä ajatuksia pohtiessani pysähdyin Tommi Hellstenin kirjan Saat sen, mistä luovut äärelle. Hän kirjoittaa elämästä matkana, jossa ”ollaan perillä silloin, kun ollaan liikkeellä”. Ajatus pysäytti minut: minunkaan ei tarvitse odottaa perille pääsemistä, sillä olen jo liikkeellä – siis perillä.
Valitsen tämän päivän – en vielä loppumatkaa
Vuoden alussa kirjoitin risteyksestä, jota en ollut itse piirtänyt kartalleni. En vieläkään tiedä, mihin tie johtaa tulevaisuudessa, mutta jokin on muuttunut. Silloin katsoin ennen kaikkea taaksepäin siihen, mistä jouduin luopumaan. Nyt katson yhä useammin myös eteenpäin. En siksi, että olisin löytänyt kaikki vastaukset, vaan siksi, etten enää tarvitse niitä kaikkia voidakseni jatkaa. En ehkä vielä voi valita sitä, missä loppumatkani kuljen, mutta voin valita, miten elän tänään – ihmiset, joille annan aikaani, luonnon, liikunnan, kirjoittamisen, kulttuurin, hiljaisuuden, hengellisyyden ja merkitykselliset kohtaamiset.
Ehkä uuden elämänvaiheen alku ei olekaan uusi paikka eikä suuri päätös. Ehkä se alkaa siitä, että ymmärtää, ettei avoimenkaan tulevaisuuden tarvitse olla odotushuone. Tämäkin on minun elämääni – ja valitsen elää sen tässä ja nyt.
Kirjoittaja:
Seija Tyrninoksa on suomalainen humanitaarisen työn ja kansainvälisen johtajuuden asiantuntija, joka on työskennellyt lähes neljä vuosikymmentä Afrikassa, Aasiassa, Euroopassa ja Lähi-idässä. Hän on johtanut humanitaarisia operaatioita, projekteja, organisaatiomuutoksia ja monikulttuurisia tiimejä sekä toiminut vanhempana asiantuntijana ja neuvonantajana kansainvälisissä humanitaarisissa organisaatioissa. Seija palasi Suomeen perhesyistä kesällä 2025 – yllättäen ja suunnittelematta – ja paluu käynnisti syvän sisäisen muutosprosessin, jota hän kuvaa blogisarjassaan.
Blogisarjan seuraava osa julkaistaan lokakuussa 2026.
