Paluumuuton kerrokset on jäsenemme kirjoittama 12-osainen blogisarja, joka avaa kotiinpaluun näkyviä ja näkymättömiä tunteita, oivalluksia ja sisäisiä muutoksia kirjoittajan omakohtaisesti kokemana. Kirjoitukset tarjoavat samaistuttavaa vertaistukea, lohtua, rohkaisua ja ajatuksia herättäviä näkökulmia kaikille, jotka ovat muuttaneet, palanneet – tai vasta pohtivat muutosta mielessään. Ne tarjoavat tilan löytää omat kerroksensa elämän muutoksissa. Tervetuloa kulkemaan rinnalla, oivaltamaan hiljaa ja löytämään omat kerrokset eri vaiheissa – lempeästi ja rehellisesti.
Voit lukea blogisarjan aikaisemmat osat täältä.
Tässä blogissa pysähdyn tyynen merimaiseman äärellä pohtimaan, millaisia jälkiä koen vuosikymmenten maailmalla jättäneen minuun – tässä vaiheessa elämääni. Kun työn roolit ja vastuut vähenivät, jäljelle jäivät ihmiset, kohtaamiset ja se tapa, jolla olemme auttaneet toisiamme kasvamaan. Paluumuuton myötä olen alkanut nähdä myös oman elämäni uudessa valossa: vähemmän luopumisena, enemmän kiitollisuutena, vapautena ja mahdollisuutena jakaa kokemuksistani jotakin edelleen eteenpäin.
Elämän jälkiä minussa
Kun katselen taaksepäin elämänkaartani, huomaan ajattelevani mennyttä aikaa ja tilaa eri tavalla nyt kuin vielä vuosi sitten. Pitkään ajattelin kaikkea sitä, mistä jouduin luopumaan, kun itse suunnittelemani tie ja elämänmatkani seuraava siirto ikään kuin katkaistiin, suunta muuttui ja jouduin palaamaan synnyinmaahani. Tänään huomaan katsovani enemmän sitä, mitä elämä on minulle antanut kaiken kaikkiaan valintojeni kautta ja päätösteni pohjalta.
Lopulta muistan ihmiset
En ajattele ensimmäisenä niitä maita, joissa asuin, enkä niitä tehtäviä, jotka minulle uskottiin. En muista ensimmäisenä organisaatioita, ohjelmia tai lukemattomia kokouksia. Muistan ihmiset. Monet heistä kulkevat edelleen rinnallani, vaikka vuosikymmeniä, maita ja maanosia on kertynyt väliimme. Osa ystävyyksistä syntyi ennen lähtöäni maailmalle ja osa elämäni varhaisina kansainvälisinä vuosina, osa myöhemmin eri puolilla maailmaa. Tänäänkin olemme monien kanssa yhteydessä. Jaamme edelleen iloja, suruja, huolia ja kiitollisuuden aiheita – aivan kuten silloin, kun opiskelimme tai työskentelimme yhdessä.
Ehkä juuri se on yksi elämäni suurimmista lahjoista. Työ päättyy aikanaan, mutta aidot ihmissuhteet jäävät elämään, voivat kestää ja kantaa läpi vuosikymmenten.
Tila, jossa ihminen voi kasvaa
Työurani alussa ajattelin, että hyvä johtajuus tarkoittaa ennen kaikkea kykyä kantaa vastuuta, tehdä päätöksiä ja saavuttaa tavoitteita. Vuosien myötä oivalsin, että kaikkein tärkein tehtäväni oli jotakin aivan muuta. Halusin luoda ympäristön, jossa ihmiset uskalsivat olla oma itsensä; Ympäristön, jossa jokainen saattoi ilmaista ajatuksiaan avoimesti, antaa parastaan, kukoistaa, kysyä, oppia, erehtyä, kasvaa ja mennä eteenpäin elämässään; Työympäristön, jossa monikulttuurisuus ja erilaisuus eivät olleet este vaan voimavara ja jossa jokainen tiesi olevansa arvostettu omana itsenään.
Olen oppinut elämäni varrella, ettei tällainen ilmapiiri synny ohjeilla eikä organisaatiokaavioilla – ei etenkään monikulttuurisissa tiimeissä. Se syntyy tavasta kohdata toinen ihminen. Se syntyy kuuntelemisesta, läsnäolosta ja luottamuksesta – siitä, että ihminen kokee tulevansa aidosti nähdyksi ja kohdatuksi.
Kun ajattelen työvuosiani nyt, kaikkein merkityksellisimmiksi eivät nouse ne hankkeet, jotka onnistuivat, eivätkä ne tavoitteet, jotka saavutimme yhdessä. Muistan ennen kaikkea ihmiset. Muistan hetkiä, jolloin joku uskalsi ensimmäisen kerran kertoa ideansa ja ajatuksensa ääneen. Muistan hetkiä, jolloin epävarmuus muuttui rohkeudeksi. Muistan hetkiä, jolloin ihmiset löysivät omat vahvuutensa ja alkoivat rohkaista myös toisia. Juuri nuo hetket toivat minulle syvimmän työtyytyväisyyden. Ei se, että pääsimme yhdessä tavoitteisiin, vaan se, miten ihmiset kasvoivat siinä matkalla.
Paluuni Suomeen on saanut minut katsomaan tätä kaikkea uudesta näkökulmasta. Pitkään ajattelin jättäneeni taakseni kokonaisen elämänvaiheen. Tänään ymmärrän selkeästi, ettei kaikkein arvokkain ollut koskaan sidottu tehtävänimikkeeseen, organisaatioon tai maahan. Kaikkein tärkein, ihmisyys, kulki aina mukanani. Eri organisaatiot ja tehtävät antoivat minulle mahdollisuuden toteuttaa tätä tapaa toimia ja kohdata ihmisiä käytännössä.
Huomaan mukanani tuoman aidon kohtaamisen taidon merkityksen keskusteluissa, joita käyn tänään, myös valmentamisessa ja mentoroinnissa. Siinä sisäisessä ilossa, jonka tunnen nähdessäni jonkun löytävän uuden suunnan muutosprosessinsa myötä tai uskaltavan ottaa seuraavan askeleen eteenpäin elämässään.
Ehkä juuri sitä pitkä elämä vähitellen opettaa. Todellinen vaikutus ei synny siitä, kuinka paljon itse saa aikaan. Se syntyy siitä, kuinka itse kasvaa ja menee eteenpäin, ja kuinka moni muu uskaltaa kasvaa rinnallasi.
Uudenlainen vapaus
Viimeisten kuukausien aikana olen huomannut myös jotakin muuta. Kun palasin Suomeen, elämä ei toteutunut niin kuin olin suunnitellut. Jouduin luopumaan monista omista suunnitelmistani ja hyväksymään, että elämä kuljetti minua toiseen suuntaan. Silloin en vielä nähnyt nykyistä kokonaisuutta ja tarpeita täällä ja lähipiirissäni. Tänään näen selkeämmin.
Minulla on koti, jossa viihdyn ja jossa minun on hyvä olla. Vastuu on keventynyt. Saan kirjoittaa silloin, kun sanat tulevat. Saan valmentaa ja mentoroida kanssakulkijoitani, milloin haluan, en siksi että minun täytyy. Läheiseni ja ystäväni ovat läsnä lähellä tai matkan päässä. Pitkän ajan jälkeen suomalainen luonto, vaihtuvat vuodenajat, kulttuuri ja kaikki se hyvä, mitä synnyinmaani voi tarjota, ovat jälleen osa arkeani. Haluan keskittyä kaikkeen positiiviseen, en siihen, mikä ei toimi tai toimii huonosti. Lohdutan itseäni sillä, että voin joka tapauksessa osaltani vaikuttaa niiden asioiden parantamiseen, jotka sitä vaativat.
Ehkä kaikkein merkittävin muutos on kuitenkin uudenlainen vapaus. Vapaus käyttää aikani siihen, mikä tuntuu merkitykselliseltä. Vapaus olla avuksi siellä, missä kokemuksestani voi olla jotain iloa tai hyötyä toisille. Vapaus elää juuri tätä elämänvaihetta omannäköisesti.
Vuosien ajan mottoni oli: “Together we can do more – only together”. Aiemmin ajattelin sen tarkoittavan sitä, että yhdessä saavutamme enemmän. Tänään oivallan sen toisin. Yhdessä emme rakenna vain onnistuneita hankkeita tai hyviä tuloksia. Rakennamme toisiamme. Ehkä juuri siksi entiset työtoverini ja ystäväni kulkevat edelleen mukanani, vaikka yhteiset työvuodet ovat jo kaukana. Ja ehkä minäkin kuljen pienellä tavalla heidän mukanaan.
Jos voisin, sanoisin työuransa alussa olevalle Seijalle: Elämän merkityksellisimmät jäljet eivät lopulta synny siitä, mitä saavutamme tai mitä itse saamme kokea. Ne syntyvät kohtaamisissa – siinä, miten näemme toisemme, kuljemme hetken rinnakkain ja jätämme jotakin hyvää toistemme elämään. Tärkeintä onkin ehkä juuri se, mitä voimme matkallamme toisillemme antaa: rohkaisua kasvaa, uskallusta kulkea omaa tietä ja tunnetta siitä, ettei kenenkään tarvitse kulkea aivan yksin.
Kirjoittaja:
Seija Tyrninoksa on suomalainen humanitaarisen työn ja kansainvälisen johtajuuden asiantuntija, joka on työskennellyt lähes neljä vuosikymmentä Afrikassa, Aasiassa, Euroopassa ja Lähi-idässä. Hän on johtanut humanitaarisia operaatioita, projekteja, organisaatiomuutoksia ja monikulttuurisia tiimejä sekä toiminut vanhempana asiantuntijana ja neuvonantajana kansainvälisissä humanitaarisissa organisaatioissa. Seija palasi Suomeen perhesyistä kesällä 2025 – yllättäen ja suunnittelematta – ja paluu käynnisti syvän sisäisen muutosprosessin, jota hän kuvaa blogisarjassaan.
Blogisarjan seuraava osa julkaistaan syyskuussa 2026.
