Paluumuuton kerrokset on jäsenemme kirjoittama 12-osainen blogisarja, joka avaa kotiinpaluun näkyviä ja näkymättömiä tunteita, oivalluksia ja sisäisiä muutoksia kirjoittajan omakohtaisesti kokemana. Kirjoitukset tarjoavat samaistuttavaa vertaistukea, lohtua, rohkaisua ja ajatuksia herättäviä näkökulmia kaikille, jotka ovat muuttaneet, palanneet – tai vasta pohtivat muutosta mielessään. Ne tarjoavat tilan löytää omat kerroksensa elämän muutoksissa. Tervetuloa kulkemaan rinnalla, oivaltamaan hiljaa ja löytämään omat kerrokset eri vaiheissa – lempeästi ja rehellisesti.
Voit lukea blogisarjan aikaisemmat osat täältä.
Kun yksi elämänvaihe päättyy, seuraavan suunnan ei tarvitse olla vielä tiedossa. Joskus riittää uteliaisuus – halu oppia, oivaltaa ja seurata kysymystä, joka alkaa vetää puoleensa. Paluumuuton kerrosten kymmenennessä osassa katseeni kääntyy kohti sitä, mitä seuraavan oven takana voisi odottaa.
Uteliaisuus uuden elämänvaiheen voimana
Kirjoittaessani tätä blogisarjaa kuluneen vuoden aikana olen pysähtynyt usein ajattelemaan elettyä elämääni. Välillä ihmettelen itsekin: miten yhteen elämään on mahtunut niin monta maata, kulttuuria, kotia, työtehtävää ja ihmistä – ja niiden rinnalla perhe-elämä ja äitiys.
Kun katson taaksepäin, huomaan, että kaikkia näitä erilaisia elämänvaiheita yhdistää yksi punainen lanka: uteliaisuus elämälle. Sydämestäni nousee samalla hämmästys ja kiitollisuus kaikesta siitä rakastamastani työstä, jota olen saanut tehdä, kaikesta siitä, mitä olen saanut löytää ja oppia, sekä ihmisistä, jotka olen saanut kohdata ja joiden rinnalla kulkea kappaleen matkaa. Tuon kaiken minä olen saanut elää ja kokea – mikä etuoikeus!
Mikä vie minua aina eteenpäin?
Elämääni ei voi tietenkään jälkikäteen piirtää suoraksi viivaksi, jossa yksi harkittu päätös olisi johtanut loogisesti seuraavaan. Uskon henkilökohtaisesti johdatukseen ja niinpä ajattelen, että monet uudet suunnat syntyivät juuri kohtaamisista, uusista mahdollisuuksista ja tilanteista, joissa piti vain tehdä päätös, lähteä liikkeelle ja mennä eteenpäin.
Kun nyt katselen tuota pitkää polkua kainuulaisesta pikkukylästä maailman ääriin ja takaisin synnyinmaani pääkaupunkiin, huomaan siinä jotakin tuttua – uteliaisuuden. Olen aina ollut utelias elämälle ja kiinnostunut siitä, mitä seuraavan mutkan takana on. Uusi ympäristö on merkinnyt jotakin opittavaa, uusi kulttuuri jotakin ymmärrettävää, uusi tehtävä jotakin ratkaistavaa ja uusi ihminen uutta maailmaa, johon olen saanut hetkeksi kurkistaa.
Ehkä juuri uteliaisuus, rohkeuden lisäksi, on ollut yksi elämäni vahvimmista liikkeelle panevista voimista. Se ei tarkoita jatkuvaa uuden etsimistä siksi, ettei entinen riittäisi. Pikemminkin se on ollut halua ymmärtää elämää vähän laajemmin ja syvemmin. Nyt huomaan saman uteliaisuuden heräävän jälleen tässä aivan uudenlaisessa elämäntilanteessa, jossa työelämän mukanaan tuoma vastuu on poistunut ja omaa aikaa on paljon runsaammin kuin ennen.
Se pieni tyttö minussa kyselee taas
Paluumuuttoni jälkeen olen joutunut pysähtymään enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Edellisessä blogissani päädyin ajatukseen siitä, ettei keskeneräisen elämän tarvitse olla odotushuone. Tämäkin on minun elämääni, ja valitsen elää sen tässä ja nyt.
Nyt huomaan jonkin liikahtavan taas. Elämän uteliaisuus – se pieni tyttö minussa kyselee jälleen. Toivon, etten koskaan kadottaisi häntä! Mitä seuraavaksi? Mitä haluaisin oppia? Minkä kysymyksen äärelle haluaisin pysähtyä tässä elämäni vaiheessa niin pitkäksi aikaa, että se veisi minut mukanaan?
Ajatus ei tunnu levottomuudelta vaan pikemminkin uudenlaiselta liikkeeltä. Huomaan kaipaavani haastetta – jotakin, joka herättää uteliaisuuteni, kutsuu oppimaan ja saa ajatukseni liikkeelle. Pääasiallinen elämäntehtäväni ja työni humanitaarisella sektorilla on nyt päättynyt, mutta tarve oppia uutta, oivaltaa ja tehdä itselleni merkityksellisiä asioita ei ole kadonnut.
Entä jos seuraava uusi suunta löytyisikin ajattelustani?
Aikaisemmin uusi suunta tarkoitti elämässäni usein hyvin konkreettista siirtymistä: uutta työtehtävää, maanosaa ja maata, kulttuuria, yhteisöä ja ihmisiä. Tällä kertaa minun ei ehkä tarvitse lähteä mihinkään löytääkseni jotakin uutta. Ajatus kiehtoo minua, ja pysähdyn mielelläni hetkeksi sen äärelle.
Voisiko seuraava uusi suunta löytyä omasta ajattelustani? Voisinko astua johonkin maailmaan, josta tiedän vasta vähän, olla jälleen oppija ja esittää kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastausta? Ehkä jopa huomata olleeni väärässä ja joutua ajattelemaan koko asiaa uudelleen. Pitkän työelämän jälkeen uuden suunnan ei tarvitse tarkoittaa suurempaa vastuuta. Se voi tarkoittaa suurempaa kysymystä.
Tämä blogisarja on ollut minulle tästä hyvä esimerkki. Aloitin sen sanoittaakseni tunnetilojani omassa paluumuutossani ja sen käynnistämää sisäistä muutosprosessia. Pohdiskellessani yksi ajatus johti toiseen ja paluumuutosta kirjoittaminen laajeni muutoksen, identiteetin, kuulumisen, ihmisyyden ja koko elämänkaaren ja sen siirtymävaiheiden pohtimiseksi.
Huomasin nauttivani itse ajatteluprosessista. Kun ajatus alkaa rakentua tekstiksi, voin viipyä sen äärellä pitkään. Joskus huomaan, ettei alkuperäinen ajatukseni ollutkaan se, mitä oikeastaan halusin sanoa.
“Kirjoittaminen on minulle hiljaista puhetta itseni kanssa – ja se on hyvin merkityksellistä.”
Ehkä juuri siksi mieleeni on alkanut nousta uusia kysymyksiä. Voisiko jokin kysymys kiinnostaa niin paljon, että haluaisin ymmärtää sitä syvemmin? En tiedä – ja juuri nyt pidän tuosta vastauksesta. En tiedä – siinä on tilaa.
Ajattelen, että ensin pitäisi löytää ydinkysymys: sellainen, joka pysyy mielessä, lähtee mukaani kävelylle, saa minut lukemaan lisää ja ajattelemaan: tuota minä haluan ymmärtää. Ehkä inspiraatio alkaa juuri siitä. Minun ei tarvitse vielä tietää sen muotoa.
Seuraava ovi
Menneisyydessä edessäni on ollut monta uutta ovea. En ole tiennyt tarkalleen, mitä niiden takana odottaa, mutta monesta ovesta olen astunut sisään uteliaana – usein rohkeana, joskus epävarmana. Niiden takaa on löytynyt kokonaisia ja hyvin mielenkiintoisia elämänvaiheita.
Nyt edessäni on jälleen uusi ovi. Tällä kertaa kukaan ei pyydä minua astumaan siitä sisään eikä työ lähetä minua seuraavaan tehtävään. Saan itse katsella ympärilleni ja kuulostella, mikä minua kutsuu. Kun jokin uusi valo syttyy sisälläni, uskon tunnistavani sen. Se tuntuu vapaudelta ja mahdollisuudelta.
Ehkä juuri sitä elämän uteliaisuus on parhaimmillaan: ei tyytymättömyyttä siihen, missä nyt olen, vaan kiinnostusta siihen, mitä elämä tuo seuraavaksi. En tiedä, mitä seuraavan oven takana odottaa – ehkäpä juuri siksi haluan avata sen.
Kirjoittaja:
Seija Tyrninoksa on suomalainen humanitaarisen työn ja kansainvälisen johtajuuden asiantuntija, joka on työskennellyt lähes neljä vuosikymmentä Afrikassa, Aasiassa, Euroopassa ja Lähi-idässä. Hän on johtanut humanitaarisia operaatioita, projekteja, organisaatiomuutoksia ja monikulttuurisia tiimejä sekä toiminut vanhempana asiantuntijana ja neuvonantajana kansainvälisissä humanitaarisissa organisaatioissa. Seija palasi Suomeen perhesyistä kesällä 2025 – yllättäen ja suunnittelematta – ja paluu käynnisti syvän sisäisen muutosprosessin, jota hän kuvaa blogisarjassaan.
Blogisarjan seuraava osa julkaistaan marraskuussa 2026.
