Paluumuuton kerrokset on jäsenemme kirjoittama 12-osainen blogisarja, joka avaa kotiinpaluun näkyviä ja näkymättömiä tunteita, oivalluksia ja sisäisiä muutoksia kirjoittajan omakohtaisesti kokemana. Kirjoitukset tarjoavat samaistuttavaa vertaistukea, lohtua, rohkaisua ja ajatuksia herättäviä näkökulmia kaikille, jotka ovat muuttaneet, palanneet – tai vasta pohtivat muutosta mielessään. Ne tarjoavat tilan löytää omat kerroksensa elämän muutoksissa. Tervetuloa kulkemaan rinnalla, oivaltamaan hiljaa ja löytämään omat kerrokset eri vaiheissa – lempeästi ja rehellisesti.
Voit lukea blogisarjan aikaisemmat osat täältä.
Tässä blogissa pysähdyn luopumisen ja ammatillisen identiteetin äärelle: siihen, miltä tuntuu, kun pitkään kantanut kansainvälinen työrooli jää taakse ja sen tilalle alkaa hiljalleen rakentua jotakin uutta. Paluu kotimaahan ei muuta vain arkea, vaan myös sitä, miten näemme itsemme työn, merkityksen ja kuulumisen kautta.
Luopuminen – ammatillisen identiteetin muutos ja uudenlainen rakentuminen
Kun tuttu rooli ei seuraa mukana
Ammatillinen identiteettini oli vuosikymmenten ajan ollut vahva ja selkeä kansainvälisessä ympäristössä. Olin tottunut kantamaan vastuuta, tekemään päätöksiä ja toimimaan yhteisöissä, joissa roolini oli näkyvä ja merkityksellinen – työssä, jota rakastin.
Kun palasin Suomeen, tiesin, että monet muutokset liittyisivät arkeen ja käytännön asioihin. Suomen digitaalinen maailma, viranomaisasiat ja monet uudistuneet käytännöt olivat toki opeteltavia, mutta ne olivat konkreettisia asioita. Sellaisia, joihin voi oppia, kun on elänyt vuosikymmeniä vieraissa maissa, jokaisessa omat järjestelmänsä ja tapansa.
Hyvin pian ymmärsin, että todellinen muutos tapahtui paljon syvemmällä. Se ei liittynyt siihen, mitä tein, vaan siihen, kuka olin ollut työni kautta – ja kuka olin nyt, tässä jotenkin tutussa, mutta silti uudessa ympäristössä.
Tuttu, ammatillinen identiteettini ei seurannut mukanani Suomeen samalla tavalla kuin matkalaukku. Itseään ei voi pakata ja vain siirtää paikasta toiseen. Sielu tarvitsee aikaa siirtyäkseen, eritoten matkattuaan pitkään eri maailman kolkissa.
Osaaminen jäi – mutta kieli puuttui
Osaamiseni ei kadonnut minnekään. Mutta olin tullut elämäkaaressani vaiheeseen, jossa vuosikymmeniä kestänyt, monipuolinen kansainvälinen työura oli päättymässä. Kun se tapahtui samaan aikaan yllättävän paluun kanssa kotimaahan, prosessista tuli syvä ja monikerroksinen.
Sen kaiken keskellä minusta tuntui, että yhtäkkiä minulta puuttui kieli. Kieli, jolla kertoa siitä elämästä ja työstä, joka oli muovannut minua vuosikymmenten ajan. Kieli, jolla sanoittaa, kuka olen – ja mitä se kaikki merkitsi nyt, tässä ympäristössä.
Minun oli myös vaikea löytää tarttumapintaa: yhteisöjä ja ihmisiä, joiden kanssa olisimme todella ymmärtäneet toisiamme. Liikuin aktiivisesti eri tapahtumissa, osallistuin, tutustuin ihmisiin, tapasin tuttaviani ja pientä sukuani, keskustelin, kuuntelin ja kyselin – merkityksellisyys kaikessa siinä odotti löytymistään. Tunsin vierautta ja ulkopuolisuutta. Jäin kuuntelemaan näitä tunteita tarkasti itsessäni.
Hiljainen suru luopumisessa
Jollakin tavalla tämä luopumisprosessi tuntui menetykseltä. Paluuseeni kotimaahan on liittynyt siksi syvä suruprosessi. Äitinä ja vanhempana koen edelleen vahvuutta ja kiitollisuutta, mutta ammatillisesti jokin minussa hiljeni. Kaikki se monipuolinen koulutus, kaikki se ammatillinen- ja elämänkokemus – mitä sillä teen, mihin sen sovitan, missä ja miten sitä käytän?
Tätä vaihetta on vaikea nimetä. Se ei ollut näkyvä kriisi, vaan hiljainen, sisäinen luopuminen pitkästä ja merkityksellisestä elämäntehtävästä. Suru siitä identiteetistä luopumisesta, joka oli kantanut minua läpi vuosikymmenten. Suru niistä yhteisöistä, joissa olin ollut osana jotakin suurempaa – lähes kuin suurta perhettä suuressa maailman kylässä.
Muistutin itseäni usein siitä, että hiljaisessa menetyksessä alkaa vähitellen kypsyä myös jotakin uutta. Kun entinen jää taakse, syntyy tilaa uudelle. Se toivo kantaa.
Kysymys uudesta suunnasta
Jouduin käymään paljon keskustelua itseni kanssa ja kysymään: mihin suuntaan haluan katsoa nyt?
Tiesin, ettei osaamiseni ollut kadonnut. Se vain etsi uutta muotoa, uusia kanavia ja uusia yhteisöjä, joissa voisi olla vastavuoroista jakamista ja vastaanottamista. Se tuli esiin keskusteluissa, joissa ajatukseni saivat tilaa ja tulivat kuulluiksi. Hetkissä, joissa joku sanoi: “Sinulla on tapa nähdä isoja kokonaisuuksia.”
Ja vähitellen oivalsin jotakin vapauttavaa: tässä elämänvaiheessa minun ei enää tarvitse todistaa kenellekään mitään, ei hakea uuttaa työpaikkaa, ei olla esillä. Saan pysähtyä, katsella pitkää elämäni kaarta, antaa kokemuksilleni merkitystä ja jakaa niitä niiden ihmisten kanssa, joita ne aidosti puhuttelevat.
Uusi suunta rakentuu hiljaa
Kun kuukausia on kulunut paluustani, näen tämän kaiken paitsi luopumisena myös mahdollisuutena. Mahdollisuutena määritellä kodin, työn ja yhteisöllisyyden merkitys uudelleen näissä olosuhteissa. Mahdollisuutena olla minä ilman vanhoja rooleja ja suurta vastuuta. Mahdollisuutena keskittyä siihen, mikä nyt kutsuu, ja auttaa ja osallistua siellä, missä kokemuksellani on arvoa.
Ammatillinen identiteetti ei ole titteli. Se on tapa olla maailmassa. Se on kyky vaikuttaa tavalla, joka on totta itselle. Se on kyky kääntää elämänkokemus viisaudeksi. Minulle se on ennen kaikkea vapautta kasvaa ja rakentua uudelleen eri elämänvaiheissa – niin monta kertaa kuin elämä sitä pyytää.
Kirjoittaja:
Seija Tyrninoksa on suomalainen humanitaarisen työn ja kansainvälisen johtajuuden asiantuntija, joka on työskennellyt lähes neljä vuosikymmentä Afrikassa, Aasiassa, Euroopassa ja Lähi-idässä. Hän on johtanut humanitaarisia operaatioita, projekteja, organisaatiomuutoksia ja monikulttuurisia tiimejä sekä toiminut vanhempana asiantuntijana ja neuvonantajana kansainvälisissä humanitaarisissa organisaatioissa. Seija palasi Suomeen perhesyistä kesällä 2025 – yllättäen ja suunnittelematta – ja paluu käynnisti syvän sisäisen muutosprosessin, jota hän kuvaa blogisarjassaan.
Blogisarjan seuraava osa julkaistaan kesäkuussa 2026.
